En ole tainnut kirjoitella tänne sen enempää Pikkukokin aterioinnin alkutaipaleesta, joten tässä postauksessa on jo ihan itsellekin muistiinpanoja aiheesta. Teille muille varoituksen sananen: tekstissä esiintyy tarkoituksella myös kärjekäs besserwisser. Etene siis omalla vastuulla tai skippaa lätinät suosiolla ihanaan Familia Kids -salaattireseptiin asti :)
Nelikiloisena syntynyt, äidinmaidolla hyvin kasvanut Pikkukokki sai ensimaistiaiset kiinteää ruokaa täytettyään neljä kuukautta. Soseutimme mm. parsakaalia, porkkanaa, bataattia, palsternakkaa ja avokadoa. Ensimmäisistä suupaloista alkoi myös hellyyttävä, mutta erittäin kovaääninen ja edelleenkin kuuluva mm-mm-mm-maiskutus. Ruokailusta tehtiin positiivinen juttu ja uusia raaka-aineita ihmeteltiin ja ihasteltiin yhdessä.
Noin kuukauden kuluttua kiinteiden aloituksesta karkeutin soseita aika nopeaan tahtiin niin, että pääsimme soseutuksesta kokonaan eroon ja tarjoilimme lapselle lusikalla pieniä paloja kasviksia. Höyrytetty kesäkurpitsa ja munakoiso maistuivat aivan erityisen hyvältä ja vähän myöhemmin syöntikerralla saattoi upota kokonainenkin koiso.
Olikohan Pikkukokki sitten puolivuotias, kun lisäsimme ruokavalioon lihaa ja kalaa. Valmistimme ensimmäiselle liha-aterialle pitkään hauduttaen nyhtypossumaista riivittyä lihaa ja sekoitimme lihasilpun kasvisten joukkoon. Samoihin aikoihin mukaan tulivat myös erilaiset puurot. Ruokia teimme kerralla enemmän ja pakastimme, aluksi jääpalakuutioina ja myöhemmin pienissä rasioissa. Olimme liikkeellä vauvavuotena todella paljon ja ruoat kulkivat näppärästi mukana pienessä PackIt-kylmälaukussa.
Puolen vuoden tietämillä saimme maksaa myös vanhemmuuden oppirahoja, kun Pikkukokki-parka kärsi ensimmäistä ja onneksi ainoaa kertaa pahasta ummetuksesta. Vika oli varmasti meissä, kun emme ymmärtäneet rajoittaa annoskokoja toisen syödessä niin innolla. Samainen ongelma on säilynyt näihin päiviin asti; hyvän ruokahalun varjopuolena Pikkukokilta tuntuu puuttuvan minkäänlainen järki siitä, kuinka paljon kerralla kannattaa syödä. Vaatii valppautta valvoa, paljonko ruokaa kerralla menee, ettei tyyppi ahmi itselleen pahaa oloa.
Puolivuotiaasta vuoden ikään laajensimme vähitellen raaka-aineiden repertuaaria ja lisäsimme mukaan laajasti myös mausteita ja yrttejä. Sormiruokaillen vedeltiin mm. kurkkutikkuja, mutta pääosin Pikkukokkia syötettiin lusikalla ja hän opetteli samalla itsekin käyttämään lusikkaa. Itse syöminen kiinnosti varmasti myös siksi, ettei kukaan osannut lapata ruokaa tarpeeksi nopeasti pikku ahmatin kitaan... Vuoden ikäisenä lusikka pysyi jo kauniisti omassa kädessä ja kukin sai keskittyä omiin annoksiinsa.
Lukiessani vauvavuotena Facebookissa Sormiruokailijat-ryhmän kirjoituksia tuskailin ihmisten mustavalkoisuuden kanssa. Miksi ihmeessä vaihtoehtoina nähdään vain kokoaikainen sormiruokailu tai soseet? Meillä lopetettiin ruoan soseuttaminen kuukaudessa ja nautiskeltiin suupaloja siististi ja helposti lusikalla. Eikä tuo lapsi varsinaisesti Sormiruokailijat-ryhmässä stereotypisoidulta "traumatisoituneelta syöttöporsaalta" silti näytä :)
Pikkukokin täytettyä yhdeksän kuukautta vaihdoimme O:n kanssa kotona vahtivuoroa ja minä palasin töihin. Poika sattui onneksi samaan aikaan vierottamaan itsensä imetyksestä ihan oma-aloitteisesti, se ei vain enää kiinnostanut häntä. Ongelmitta rintamaidosta luopuminen ei kuitenkaan todellakaan sujunut, sillä itsepäinen pikkutyyppi ei suostunut koskemaan korvikkeeseen tai edes veteen pitkällä tikullakaan. Meni viikon päivät, tuskahikeä ja itkua (ja paljon nestettä sisältäviä ruokia ja puuroja), ennen kuin Pikkukokki luovutti ja alkoi juoda lasista (tuttipullo ja nokkamuki eivät kelvanneet). Vaikka olin pumppaillut maitoa ja poika oli siten tottunut pienenä juomaan myös pullosta, korvike maistui aivan ilmeisen hirveälle (ja niinhän se kyllä totuuden nimissä maistuukin, oli pakko kokeilla). Oppina tästä voi todeta, että jos imetys loppuu ennen vuoden ikää, korviketta kannattaa aika-ajoin tarjoilla jo aiemmin. Suositusten mukaisten valtavien maitomäärien tarjoilu on muutenkin yhtä tuskaa. Onneksi korvikejauhetta sai kätkettyä jäähtyneen puuron sekaan ja viilit ja jogurtit tulivat mukaan jo 10 kuukauden iästä.
Aamulla puuroa, lounaaksi kunnon ruokaa, välipalaksi hedelmiä ja myöhemmin myös viiliä tai jogurttia, päivälliseksi taas kunnon ruokaa ja iltapalaksi jotain toista puuroa. Aamu- ja iltapalavalikoimat laajentuivat vuoden iässsä myös Talk-muruihin ja Weetabixeihin. Vaikka olemmekin poissa kotoa paljon, pidämme huolta rutiineista ja aikataulutetusta syömisestä. Koko perhe on ruokapöydässä aina, kun se vain on mahdollista ja yleensä se onneksi on.
Vuoden iässä O:kin palasi töihin ja Pikkukokki aloitti varhaiskasvatustaipaleensa. Onneksi kodin lähellä sattui sijaitsemaan päiväkoti, jossa nuori mies viihtyy mainiosti ja jossa vieläpä on oma keittäjä, joka pyöräyttää ruokailijoille kotiruoan kaveriksi niin tuoreet leivät kuin välipalasmoothietkin. Omat sokerittomat extravälipalat (jogurtit, viilit ja hedelmät) kulkevat edelleen Pikkukokin mukana päiväkotiin. Muuten herra on syönyt niin kotona, ravintoloissa kuin tietysti päiväkodissakin täysin samaa ruokaa kuin muutkin.
Maissinaksuihin yms. naposteltavaan emme ole koskeneet ja välipalaa syödään vain kerran päivässä iltapäivällä. Vaikka lisättyä sokeria Pikkukokki ei tosiaan vielä saakaan (eikä ymmärrä sellaista haluta), olemme vähitellen alkaneet viikonloppuiltapäivisin myös herkutella. Palasiksi pilkotut kuivatut aprikoosit ovat Pikkukokista ihan parasta, samoin karpalot ja rusinat. Jäätelökoneella pyöräyttää banaanilla makeutetun jäätelön ja hyydytetty smoothiekakku maistuu juhlapäivinä. Palanpainikkeeksi herra ryystää kahvipöydässä teekupistaan rooibosta tms. yrttihauduketta.
Kun nyt aloitin myös avautumisen, eräs asia, joka saa lapsiperheruokailuissa hermoni kiristymään ovat ravintolat. Tai siis niiden sotkuiset lattiat. Lapsi oppii kyllä hyvinkin pienenä, reilusti alle vuosikkaana, ettei ruokaa heitetä lattialle. Sitä kutsutaan kasvattamiseksi, ei traumatisoinniksi. Jos kuitenkin antaa lapsen "olla lapsi" ja viskoa ruokaa minne sattuu, on se tietysti jokaisen oma valinta, mutta jälkikasvun jälkien korjaus ei tällöin ole ravintolan, vaan vanhemman tehtävä. Liian monta kertaa olen sivusta hampaita kiristellen seurannut, kuinka naapuripöydässä lapsen ympärille lentää parin metrin säteelle hirveä määrä ruokaa ja vanhemmat kävelevät vain tyynesti pois tilanteesta. Vahinkoja sattuu tietysti meilläkin, mutta ennen poistumista vilkaisen aina pöydän alle ja kerään mahdolliset miinat lautasliinaan. Näin ravintolat pysyvät lapsiystävällisinä paikkoina jatkossakin.
Ruokapöytään emme ole tuoneet leluja tai muuta viihdykettä, pöydässä on keskitytty ihmettelemään lautasella olevia herkkuja tai ympäröivää mailmaa. Leikeissä ruoanlaitto on toisaalta vahvasti mukana. Jos Pikkukokilta kysyy, hänen lempiruokaansa ovat sushi, ravut ja mustekala, joten veimme herran kaksivuotissyntymäpäivänään syömään ravintola Yumeen. Vaikka track recordimme ravintolasaralla onkin erinomainen ja syömme ulkona viikoittain, täytyy myöntää, että vähän jännitti, miten herra jaksaa istua tyylikkäämmässä paikassa läpi pitkän maistelumenun.
Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin totesin, että huoli oli ollut täydellisen turha. Jälkiruoaksi mukava henkilökunta toi synttärisankarille vielä yllätyskulhollisen tuoreita hedelmiä ja marjoja. Niiden keskellä paloi kynttilä, jonka Pikkukokki silmät loistaen puhalsi. Siitä ravintolakokemuksesta puhuttiin meillä pitkään!
Vielä vaativampaan testiin Pikkukokki pääsi kesäkuun alussa, kun päätimme ex tempore varata seuraavaksi päiväksi lounaan Michelinravintola Askiin. Paikan avautuessa lauantaina oven takana seisoi kauluspaitansa tarkasti valinnut innokas nuori mies. Syöttötuoleja ei ravintolassa ollut, eikä sellaista olisi tarvittu.
Tilasimme kaikille kolmelle neljän ruokalajin menut, itsellemme puolikkaat viinipaketit ja Pikkukokille omenamehua. Pikkukokkia kohdeltiin koko ruokailun läpi ihanasti kuin ketä tahansa asiakasta. Nautiskelimme keittiön tervehdyksistä jälkiruokaan asti puolisentoista tuntia innosta hihkuen, mutta viimeisen annoksen kohdalla alkoivat päiväunet puskea päälle ja jälkiruoka jäi Pikkukokilta kesken. Lähtiessämme tyytyväinen pieni mies kömpi kärryynsä nukkumaan ja menukortti otettiin mukaan muistoksi ensimmäisestä Michelin-ravintolakokemuksesta. Jos tarkkoja ollaan, käynti oli itse asiassa jo toinen, vaikkakin menu vasta ensimmäinen itse nautittu. Pikkukokin ollessa kolmekuukautinen ajelimme nimittäin Saksaan ja herra kiikkui yhtenä iltana sitterissään neljän ruokalajin Michelin-illallisen läpi.
Yksi syy, miksi ruokailun monipuolistamiseen ja suvujuuteen kannattaa panostaa, onkin juuri matkustelu. Vuosi sitten kesällä kuukauden rinkkareissullamme Thaimaahan ja Malesiaan aiheutimme paikallisten keskuudessa suurta hämmennystä tulisiakin ruokia syövällä länsimaisella taaperollamme. Tilanne on koominen, sillä joudun aina herkkähipiäisenä varmistelemaan, että omaan annokseeni ei ole liikaa chiliä eksynyt, noiden miespuolisisten annoksista ei sitten niin väliä. Pitäisikin ottaa taas itseään niskasta kiinni ja totutella syömään kunnolla tulista pöperöä. Sietokyky nousee nopeasti, mutta laskee yhtä lailla nopeasti, olen huomannut.
Mutta nyt jäsentelemättömäksi romaaniksi muodostunut höpötys saa riittää ja palataan takaisin alkuun. Meillä syötiin siis ensimmäistä kertaa nimenomaan lapsille suunnattua ruokaa. Saimme Familialta testiin setin Familia Kids -tuotteita, eli laatulihaa luomuna, lapsen suuhun sopivina annoksina. Ja sopivathan ne supermureat fileepihvit yhtä lailla myös aikuisen suuhun - tällaisten lastenruokien päälle minäkin ymmärrän! Samaten pidän nyt sesongissa olevista ihanan mehukkaista paraguayoista eli lättänistä persikoista. Ne muodostavat kerrassaan oivan makuparin naudanlihan kanssa. Familia Kids -sarjasta löytyy lisäksi kätevinä annosnappeina pakattua naudan luomujauhelihaa. Näppärät kiekot voi käyttää sellaisenaan jauhelihapihveinä tai niistä voi valmistaa lapselle kerta-annoksen muuta ruokaa.
Lapsellisen helppo sesonkisalaatti
Familia Kids -luomunaudan ulkofileepihvejä (300 g paketti)
kananmunia
vihersalaattia (esim. lollo rosso + punapinaatti)
paraguayoja
ruohosipulia
balsamicoa
oliiviöljyä
mustapippuria
sormisuolaa
Ota lihat sulamaan huoneenlämpöön.
Laita kananmunat kattilaan kylmään veteen, peitä kattila kannella ja kuumenna vesi kiehuvaksi. Ota kattila liedeltä, anna kananmunien kypsyä kuumassa vedessä 8 minuutin ajan ja säikäytä ne sitten kylmällä vedellä. Kuori ja halkaise munat.
Riivi salaatinlehdet lautasille. Lorauta perään balsamicoa ja oliiviöljyä ja rouhaise mukaan myös mustapippuria. Viipaloi paraguayot ja lisää ne kananmunien kanssa salaattipedille. Leikkaa nnoksille reilusti ruohosipulia.
Kuivaa sulaneet lihat. Kuumenna paistinpannu, lisää tilkka öljyä ja paista lihoja hyvin nopeasti kummaltakin puolelta hetken verran niin, että ne jäävät mediumiksi. Leikkaa lihat poikkisyin suikaleiksi ja asettele salaatin päälle. Rouhi pinnalle suolaa (ei lapsille) ja mustapippuria.
Ihana kirjoitus:)
VastaaPoistaKiva, että tykkäsit :)
Poista