Vietimme kaksi heinäkuista viikkoa Atlantin vehreällä paratiisisaarella Madeiralla. Ensimmäisellä, vuoden 2013 reissulla ennakkokäsitykset tylsästä eläkeläiskohteesta romuttuivat täydellisesti ja kummallekin jäi fiilis, että Madeiran kauneutta pitää päästä ihastelemaan vielä uudelleen. Siispä tuumasta toimeen ja kahden viikon matka varaukseen.
Lapsiperheenä annamme arvon suorille lennoille, joten nappasimme kohtuuhintaisen pakettimatkan kivalla keskustahotellilla. Hotel Four Views Baía sijaitsee pääkaupunki Funchalin länsiosassa, kymmenen minuutin reippailumatkan päässä suoraan ylös pääkadun isolta suihkulähde-liikenneympyrältä. Todellakin suoraan ylös. Upeiden maisemien lisäksi hotellivalinta takasi myös huiman kunnonkohotuksen, kun marssimme katuja lastenrattaiden kanssa ylös-alas. Onneksi Pikkukokin ketterissä kärryissä on kolme isoa rengasta. Hotellivalinta oli silti mitä mainioin, sillä keskustahotelliksi paikassa oli mukavankokoinen ja -lämpöinen uima-allas, jossa iltapäivällä oli mukava käydä pyörähtämässä ennen paluuta keskustan ravintoloihin.
Aikaisemmalta matkalta muistiin oli jäänyt muutama hyvä ravintola, joihin halusimme ehdottomasti palata. Tunnelmallinen Restaurante Armazém do Sal oli paluun arvoinen ja päädyimme syömään siellä kahtena iltana - kummankin pitemmän maistelumenun, mitä ravintolassa sillä hetkellä oli tarjolla.
Toinen aiemman reissun suosikkiravintola, Beef and Wines, lunasti myös odotukset ja kuinka ollakaan, söimme sielläkin kahtena iltana. Kun pakollinen churrasco/rodízio-ahminta saatiin hoidettua ja ihanaa miekassa grillattua picanhaa tuli korvista, oli aika tutustua ravintolan muihin antimiin. Perinteinen pitkään hauduteltu vuohipata vei kielen mennessään. Beef and Winesin massiivinen viinilista on vaikuttavaa luettavaa, mutta onneksi tarjoilijamme tiesi täsmälleen mitä suositella. Jälkiruoaksi maistelimme tietysti vuosikertamadeiraa. Vuoden 1969 D'Oliveiran Sercial, oh wow...
Funchalin länsipuolella, ehkä puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevassa Câmara De Lobosin pikkukaupungissa sijaitsee kaksi mainiota ravintolaa; liharavintola Vila da Carne ja kalaravintola Vila do Peixe (jep, täälläkin tuli käytyä siis lounastamassa kahdesti). Ravintoloista on hienot näkymät keskustan yli merelle. Vaikuttavin näky on kuitenkin metriset espetada-lihavartaat, perinteiseen tapaan laakeripuusta veistetyssä kepukassa avotulella grillattuna. Mahdoton vastavalo pilasi vartaista otetut kuvat, mutta allaoleva alkuruokana tarjoiltu makkaravarras antaa jonkinlaisen käsityksen homman mittasuhteista.
Funchalin itäisessä keskustassa sijaitsee pieni keltasävyinen linnoitus, jonka muurit nykyään suojelevat nälkäisiä turisteja Atlantin tuulilta. Restaurante Do Forte on melkoisen turistinen, mutta kuitenkin kertakäynnin arvoinen paikka. Liukuhihnatyönä tehdyt annokset ovat kauniita, mutta itseään toistavia, ja mielikuva vain vahvistuu kurkkiessa naapuripöytien samoista elementeistä koostuvia annoksia. Ihan kiva, muttei lainkaan spesiaali kokemus.
Jos mieleenpainuvia kokemuksia haetaan, niin vanhankaupungin Lá Ao Fundon nimi kannattaa painaa mieleen. Jos käy tuuri, ja satut tietämään mitä listan ohi tilata, edessä on show. Herra maestro, chef Jaime Cruz tulee pöytäsi vierelle pyöräyttämään sellaisen tartar-annoksen, että heikompaa hirvittää. Vannoutuneena tartarin ystävänä nautin suuresti jokaisesta haarukallisesta, joita siis todellakin riitti. Ravintolan muukin, mukavasti fuusiotyylinen tarjonta oli kaikin puolin mainiota ja söimme paikassa lopulta kertaalleen lounasta ja kahdesti illallista.
Madeiranmatka ei olisi Madeiranmatka ilman illallista meren antimiin keskittyvässä ravintolassa. Koska pidimme viimeksi Marisqueira Lareira Portuguesan annoksista, päätimme ottaa varman päälle ja varata pöydän jälleen sieltä. Turvallisuushakuisuus jatkui menun suhteen ja tilasimme saman taskurapuannoksen ja grillatut madeiranlobsterit kuin viime kerrallakin. Aivan yhtä herkullista, onneksi!
Uusiakin ravintolatuttavuuksia matkaan toki mahtui. Ydinkeskustan O Calhau tarjosi trendisapuskaa, mutta kivalla tvistillä. Pihvin paistaminen pöydässä kuuman kivilaatan päällä oli toki mahdollista melkein jokaisessa Funchalin ravintolassa (mikä lie turisti-innostus), mutta O Calhaussa asia hoidettiin astetta tyylikkäämmin. Tonnikalapihvin pystyi itse paistamaan haluamaansa kypsyyteen tulikuumalla mustalla rantakivellä. Madeiralaiset syövät tonnikalansa jostain käsittämättömästä syystä yleensä kypsänä, joten oman elämänsä huippukokkina toimiminen oli tämän ruokalajin suhteen tervetullut vaihtoehto.
Suosikkipaikkojemme listalle pääsi vanhan kaupungin sivukujalla sijaitseva kotoisa Taberna Madeira. Raikkaalla otteella pidetty paikka tarjosi mainion valikoiman tapaksia suurempia, ración-tyyppisiä jaettavia annoksia, jotka toimivat niin lounaalla kuin illallisellakin.
Teen ystävän pakollinen pit stop on Funchalin keskustassa sijaitseva Loja do Chá Madeira. Yritäpä poistua sieltä ilman tuliaisia! Myös vitriinin kakut ovat suussasulavia.
Tuliaisista puheen ollen. Viime reissulla satuimme ummikkoina maistamaan vuosikertamadeiran parhaimmistoon kuuluvaa Blandys'n Terrantez 1976:ta. Palasimme takaisin Blandys'n myymälä-ravintolaan ja kokeilimme suosikkimme rinnalla vuotta nuorempaa Terrantezia. Pullo mahtavaa seiskakutosta tarttui mukaan myös kotiinviemisiksi, ja nyt vain ihmettelemme, koska moisen ihanuuden voisi kuvitella avaavansa.
Sokerina pohjalla suosittelemme lämpimästi kiipeämään Funchalin itälaidan rantatietä pitkin ylös maauimalan ohi, pysähtymään viinilasilliselle rentoon, jopa hipsterihenkiseen Barreirinha Bar Café'seen ja jatkamaan siitä vielä mäen ylös O Tascoon asti. Välipalaksi maistuu ah-niin-murealla, marinoidulla mustekalalla täytetty sämpylä, suurempaan nälkään taas kannattaa tilata ración-tyyppisiä jaettavia annoksia - ja tietysti paljon sitä taivaallista mustekalaa.
Kahden viikon lomasta vietimme ensimmäisen puoliskon Funchalissa ja sen lähettyvillä, toisella viikolla taas vuokrasimme auton ja kiersimme saarta ristiin rastiin. Pikkukokki oli kesällä vasta vähän päälle kahden, joten levada-patikoinnit jäivät tällä kertaa välistä. Autollakin pääsi kuitenkin näkemään toinen toistaan kauniimpia maisemia. Pohjoisrannikon pikkutiet ja vettä valuvat pilkkopimeät tunnelipahaset ovat hurjia, mutta kokemisen arvoisia. Älä kuitenkaan lähde noille teille liian isokokoisella autolla, jotta hullut ohittelijat ja kapeat tienpätkät eivät käy liian hurjiksi. Erityisesti São Jorgen suunnasta São Vicenteen ajaessa tulee vastaan pätkiä, joissa pelkääjän paikalla oli pakko vain laittaa silmät kiinni ja toivoa parasta.